Olen juuri muuttanut pieneen omakotitaloon perheeni kanssa, noin pari päivää sitten. Talomme sijaitsee metsän reunalla rauhallisella paikalla. Olen 16 vuotias, joten tietenkin minun piti saada toiseksi suurin makuuhuone talostamme. Huoneessani on iso ikkuna, ja siitä näkee suoraan metsään. Tykkään näkymästä paljon, koska se on kaunis, rauhallinen ja siellä on paljon ihania puita ja kasveja. En ole vielä harmikseni ehtinyt kuitenkaan käydä metsässä tutkimassa paikkoja, mutta ajattelin mennä sinne tänä iltana. Olen purkanut jo melkein kaikki tavarani, joten minulla olisi tänään hyvin aikaa illasta. Ajattelin pitää nyt päiväkirjaa elämästäni, kuten olen tähänkin asti sitä aina kirjoitellut.
7.8.2022 | keskiviikko
Olen tänään menossa illasta siihen metsään pienelle kävelylle, kuten olin itselleni luvannut. Tänään on täydellinen ilma ja minulla olisi aikaakin reilusti. Tosin pystyisin lähtemään vasta seitsemän maissa, mutta ei se minua niinkään haitannut. Nyt minun pitää kuitenkin tehdä pari juttua, mutta otan tämän mukaan jotta pystyisin kirjaamaan ylös, jos jotain jännittävää taphtuisi.
Aikaa kului ja pian oli jo ilta.
Nyt pääsen vihdoinkin lähtemään metsään! Olen odottanut tätä koko päivän. Tarvitsen rauhaa ja hetken aikaa olla ihan itsekseni, joten mikä olisi parempi paikka kuin mennä metsään tutkimaan paikkoja? Otan mukaani taskulampun, päiväkirjani, kynän, puhelimen ja vesipullon. Laitoin pitkät hiukseni poninhännälle, takin päälleni ja myös vedenkestävät lenkkarit jalkaani.
Alan saapua metsän aukiolle, ja kävelen rauhallisin askelein kohti pientä polkua. Metsän puut ovat niin tiheässä, että en varmaan näe kirjoittaa, mutta yritän silti. Haluan kirjata kaiken mitä tunnen ja näen heti, että en unohda mitään jos jotain sattuu.
8.8.2022 | torstai
Alan kävellä metsäpolkua joka lähtee aukiolta. Metsä on pelottavan hiljainen. Tai siis, tulin tänne rauhallisuuden takia, mutta täältä ei kuulu mitään. Siis yhtään mitään.
Olisi luullut että puut kahisevat ja linnut lentelisivät puihin, plus muiden eläinten äänet, mutta on aivan hiiren hiljaista. No, jatkan kuitenkin matkaani ja saavun pienelle aukiolle, jossa on.. hautakiviä? Taisiis sellaisia pieniä puisia ristejä? Niitä on vain muutama. Alan kuitenkin uteliaisuudestani tutkimaan pieniä ristejä joissa lukee eläinten nimiä. Ainakin luulen että ne ovat eläinten hautoja, koska haudat on pieniä ja useissa risteissä on tassunjälkiä ja sen sellaista. Yhdessä lukee esimerkiksi näin: Lila | 2017-2018. Olet aina muistoissamme.
No, en jaksa nyt alkaa miettimään kummemmin asiaa, joten jatkan matkaani. Kävelen syvemmälle metsään, pysähdyn ja juon vähän vettä. Katson myös puhelintani, ja kello on jo melkein 8. Jostain syystä minuun iskee todella piinaava tunne. Jähmetyn paikalleni, ja tuijotan suoraan eteeni. On aika hämärää ja metsää on paljon, mutta voin vannoa että kuulin jotain. Se oli outo karjahdus. Säikähdin aikalailla myös siksi, koska en ollut kuullut melkeinpä mitään ääniä siihen mennessä. Katselen ympärilleni mutta en näe mitään. Mietin olinko vain kuullut harhoja, koska yksin pimeässä metsässä voi helposti tulla vainoharhaiseksi. Lähden kävelemään takaisin päin, ja kauhukseni huomaan että jokainen haudassa oleva risti on revitty irti. Pakokauhu valtaa kehoni, ja alan juoksemaan
kotiin. Juoksin niin lujaa kuin pääsin. Olin melkein kotona, kun näin silmäkulmassani jonkin menevän nopeasti puun takaa. Se ei huomannut minua, mutta minä näin kun se juoksi metsään. En muista kovin tarkkaan, mutta se oli harmahtava? Todella pitkät raajat omaava karvaton olento. Kuola valui sen suusta kuin raivotautisella koiralla..
Menin sisälle. ketään ei ollut kotona.. Huomasin kuitenkin lapun keittiönpöydällä, jossa luki: Pikkuveljesi on karannut kotoa johonkin. Lähdimme etsimään häntä, en tiedä milloin tulemme takaisin.
Olin ihmeissäni. Mihin hän oli mennyt? Hänhän on vasta 5 vuotias..
En jaksa miettiä asioita ja olen ihan poikki. Menen kohta nukkumaan toivoen että vanhempani palaisivat Milon kanssa kotiin vähän ajan päästä. Oli aamu, kello noin 7 kun äitini ja isäni tulivat kotiin. Miloa ei näkynyt. Kysyin mitä oli tapahtunut, ja he sanoivat, että täytyy soittaa poliisille. Milosta ei näy jälkeäkään. Purskahdin itkuun ja äitini tuli halaamaan minua. He lähtivät vähän ajan päästä poliisiasemalle. En halunnut lähteä mukaan. Sinne oli muutenkin aika pitkä matka, ja minun täytyy käydä etsimässä häntä metsästä, sillä tiedän että vanhempani eivät sinne menneet. Kaikki on aivan normaalisti, kunnes saavun vähän pidemmälle mitä menin viimeksi. Polun vieressä pienessä lammessa on Milon ruumis. Aivan riekaleina, pieni nalle pehmolelu tapetun veljeni vieressä. Hänen hampaansa ovat irti, silmä puhki, ja vatsassa oli niin iso viilto, että sisäelimet valuivat ulos.. Lähteen vesi on verestä punainen. Yhtäkkiä näen haavassa jotain. Siinä näkyy järkyttävän kokoinen kynsi. Se ei voinut olla minkään eläimen. Tiesin heti mikä oli tappanut veljeni. Käännyn ympäri, ja näen sen. Metrin päässä minusta on se sama kammottavan näköinen olio. Se tuijottaa minua silmiin ja sitten se kävi salamannopeasti kimppuuni. Yritän rimpuilla mutta sen ote on liian tiukka. Se avaa suunsa ja paljastaa mädäntyneet piikikkäät hampaansa ja verta valuvan suunsa. Sen kynnet uppoavat hitaasti lihaani tekien ällöttävän rasahduksen.. Huudan. Se tunkee luisen kätensä vatsaani ja repii sieltä verisen suolenpätkän. Tunnen kun se syö reidestäni lihaa samalla kun makaan veljeni vieressä lammessa. Kyynel vierähtää silmäkulmastani. Kaikki pimenee kun olento alkaa sohia veitsenterävillä kynsillänsä vatsani sisäelimiä..
Sisarukset Nina ja Milo ovat kadonneet. Kenelläkään ei ole havaintoa mihin he olisivat voineet mennä. Perheen äiti kertoo Ninan jääneen kotiin kun vanhemmat olivat menossa poliisiasemalle. Sisaruksista ei ole
jälkeäkään vaikka metsäkin on tutkittu melkeinpä 20 hengen voimin….
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti