Uni

 

Olin menossa nukkumaan yöllä noin kahden aikoihin. Tein iltatoimet ja kaivauduin lämpimän peittoni alle, ja koska olin todella väsynyt rankan päivän jälkeen, nukahdin melkeinpä heti. Hetken päästä silmäni kuitenkin revähtivät auki, mutta tiesin että olin unessa, koska ympäristö vaikutti omituiselta ja opin pari vuotta sitten tunnistamaan todellisuustestien avulla olinko unessa vaiko en.  

Katselin ympärilleni ja huomasin olevani metsikössä jossa oli todella sumuista. Pystyin erottamaan kauempaa kirkkoa ympäröivän hautausmaan. Kävelin hitain askelin kirkkoa kohti sumussa. Minulla oli todella outo fiilis, mutta koska tiesin että olin unessa, tiesin että minulla ei ollut mitään hätää.. lähestyin hautausmaan portteja ja avasin raollaan olevan portin oven ja kävelin siitä sisään. En ollut koskaan nähnyt tällaista unta, vaikka näen yleensä paljon outoja unia. Hautausmaan melkeinpä kaikki kivet olivat kaatuneet ja kirkko näytti todella lahonneelta. Tunsin kuinka maa jalkojeni juuressa tuntui oudolta ja märältä. Lähdin kävelemään pois päin, koska en halunnut olla enää tuossa paikassa. Yritin herättää itseni, ja se onneksi toimi. Kun heräsin, olin hiestä märkä ja ahdistunut.. ikkunani oli auki vaikka tiesin sulkeneeni sen ennen nukkumaan menoa. Katsoin peiliini joka oli sänkyni vieressä, ja huomasin viiltojäljen kaulassani. valkea yömekkoni oli veren tahrima.. olin shokissa ja istuin sängylläni miettien mitä hittoa oli juuri tapahtunut.. nousin sängystäni ja ajattelin laittaa valot päälle ja lähteä kaverini luokse, koska en pystynyt olemaan enää talossa tapahtumien jälkeen. Seisoin sänkyni edessä ja tunsin kun jalkaani kietoutui jääkylmä käsi, jonka sormet olivat todella pitkät ja kynnet terävät kuin veitset. Käsi oli niin mädäntynyt että siitä kuului hirveä ääni kun se takertui jalkaani.. minulla oli todella huono olo ja pakokauhu alkoi hiipimään kehooni. Ennenkuin ehdin tekemään mitään, käsi riuhtaisi minut pimeyteen. Heräsin hetken päästä siitä samaisesta kirkosta josta näin yöllä Unta. olin yhdessä kirkon penkeistä, ja katselin ympärilleni. kirkon penkit olivat täynnä ruumiita. Olin kauhuissani ja halusin pois, mutta tiesin että en pystyisi lähteä. Huomasin jokaisessa muumioituneessa ruumiissa samalaisen yksityiskohdan. Jokaisella niillä oli korvassa samanlainen outo merkki, niinkuin minullakin. Se oli ollut minulla syntymästäni asti, eikä kukaan tiennyt mitä se tarkoitti. Mutta siinä hetkessä minä tiesin, että tulisin jäämään tänne ikuisiksi ajoiksi enkä koskaan pääsisi pois täältä. kyyneleet valuivat silmistäni kun rysähdin lattialle toivottomana…

~

Kuukaudet kuluvat ja kuihdun hiljalleen pois. haava kaulassani märkii ja sieltä kierii ulos matoja. hiukseni harventuvat päivä päivältä ja ihoni harmaantuu. Tiedän kuolevani pian, eikä ole mitään, mitä voisin tehdä. Kattoon on ilmestynyt hirveän näköinen olento, joka on luonnottoman pitkä ja jolla on valkoiset hohtavat silmät. Suu on ommeltu umpeen ja tikeistä valuu verta. Iho on harmaa ja luut paistavat läpi.. se odottaa hidasta ja kivuliasta kuolemaani, jotta se voisi viedä sieluni helvettiin. En kestä tätä enää.

Koira

Kuvassa on The Rake, joka antaa suuntaa siitä miltä
 tarinan olento näyttää.

Olin kävelemässä omakotitaloni lähistöllä sijaitsevassa metsässä iltapäivällä. Metsä oli lempipaikkani, johon menin aina labradorinnoutajani Lunan kanssa kävelylle iltaisin.

Yhtenä päivänä kun olimme menossa lenkille vähän myöhemmin, kuten tavallista, huomasin kun koirani alkoi käyttäytyä normaalia oudommin. Hän murisi ja käyttäytyi epätavallisesti, aivan kuin metsässä olisi ollut jotakin uhkaavaa. Luna onneksi lopetti vähän ajan päästä. Ajattelin että siellä oli varmaan joku orava, mutta olin silti varuillani. Tuntui kuin jokin katselisi. Olimme kävelleet jo jonkin aikaa,  kun Lunalle tuli taas jokin kohtaus. Hän alkoi riehumaan ja haukkumaan, ja otteeni hihnasta irtosi. Hienoa, ajattelin. On jo hämärää ja olen muutenkin vähän vainoharhainen, joten tämä tästä vielä puuttuikin… Luna alkoi juosta nopeasti jotakin karkuun, vaikkakin itse en nähnyt mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa koirani oudon ja pelokkaan käytöksen. Yritin hädissäni ottaa koiraa kiinni, mutta se ei onnistunut. Hämärä alkoi muuttua pimeäksi.. Yritin huutaa Lunan nimeä, mutta kauhukseni koira katosi kuin tuhka tuuleen. Minun oli pakko lähteä kotiin päin, koska oli myöhä ja ilma alkoi myös viiletä. Toivoin, että Luna olisi ollut seuraavana aamuna ulko-oveni takana nukkumassa, mutta ei.. päivät kuluivat eikä Lunasta näkynyt jälkeäkään. Menin kaverini kanssa metsään etsimään Lunaa melkein joka päivä, mutta tuloksetta. Emme huomanneet mitään epätavallista ja mietimme mitä mahtoi tapahtua sinä iltana kun Luna katosi. Kaikki oli muuten aikalailla normaalisti, kunnes yhtenä iltana, kuulin raapimista ulko-ovelta. Pitkiä vetoja, jotka kuulostivat korvia raastavilta. Heti kun kuulin raapimisen, ajattelin Lunan olevan oveni takana. Mutta jokin oli pielessä. Vaistoni käski olla avaamatta ovea. Yritin kuunnella vielä kuuluisiko jotain ääniä mutta raapiminen loppui kuin seinään. Menin vainoharhaisena varovasti ikkunani ääreen katsomaan olisiko ulkona näkynyt jotain, mutta oli liian pimeää joten en nähnyt muuta kuin puiden ja pensaiden tummia siluetteja. Seuraavana yönä sama toistui. Pitkiä, mutta paljon kovempia raapimisääniä kuin edellisyönä. Tälläkertaa kuulin myös muutakin kuin pelkkää raapimista. Outoa murinaa, joka ei todellakaan kuulostanut ainakaan miltään normaalilta eläimeltä. En koskaan ollut kuullut mitään sellaista.. Olin kauhuissani enkä ollut varma mitä tehdä. Menin kuitenkin hitaasti alakertaan ja varautuneena katsoin ikkunasta mitä oikein tapahtui. Oveni takana oli pitkä, melkein kaksimetrinen, ihmismäinen olio. Se näytti kamalalta. En pystynyt kunnolla erottamaan sen ulkonäköä, mutta tiesin sen olevan jotain normaalista poikkeavaa, jotain yliluonnollista. Ehkä se oli jostain salaisesta tutkimuslaitoksesta karannut ihmiskoe tai jotain? En tiedä, enkä edes halua tietää. Havahduin tuijottamasta olentoa joka raapi terävillä kynsillään oveani. Pakotin itseni pois ikkunan äärestä, enhän tietenkään halunnut sen huomaavan minua. Juoksin puhelimen ääreen ja yritin mahdollisimman hiljaa soittaa ystävälleni joka asui parin kilometrin päässä talostani. Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut eikä hän meinannut uskoa.. hän kuitenkin onnekseni suostui tulemaan luokseni sillä en todellakaan halunnut jäädä yksin kotiini, luonnollisesti. Kehotin häntä olemaan varovainen ajaessaan. Tarkistin näkyikö olentoa enää pihalla, eikä sitä näkynyt. Hyvä, ajattelin. Mietin kuitenkin oliko ystävälläni kaikki hyvin, kunnes näin auton kaartamassa pihatielleni. Olin helpottunut. Juoksin ovelleni, avasin sen ja juoksin halaamaan ystävääni. Hän tuijotti shokissa oveni ulkopuolta. Siinä oli selkeästi suuret raapimisjäljet joissa näkyi vähän verta. Menimme sisälle ja heti kun olin laittanut oven lukkoon, hän alkoi kertomaan mitä oli nähnyt kun oli kääntymässä pihatielleni. Hän kertoi nähneensä kuvailemani olennon tuijottamassa häntä puiden välistä metsikössä. Hän myös kauhuissaan kertoi, että olennolla oli tuppoja kullankeltaista karvaa päällään, joista repsotti veristä lihaa. Mädän lihan haju tunki autoon kun ystäväni katsoi olentoa päin, hän jatkoi.  Kuvaillessaan olentoa lisää, tunsin kun kehoni valtasi shokki. Hän sanoi huomanneensa jotain, jotain tuttua.. Lunan kaulapanta. Hän kertoi. Lunan kaulapanta oli ollut takertuneena veriseen ruhoon. Silloin tajusin sen. Olento ei ollut vain tappanut koiraani, vaan se oli myös pukeutunut rakkaan koirani ihoon.. minua alkoi oksettamaan ja silmistäni valui kyyneleitä, sitten kuulin kovan pamauksen takaani. Ulko-ovi rikkoutui, ja tiesin heti, mikä oli selkäni takana, ja mitä se aikoi tehdä minulle. Olennolla ei turhaan ollut ihmismäistä ja luurangonlaihaa kehoa. 

Stalkkeri

Olen melko varma, että tiedät sen tunteen, kun joku tai jokin tuijottaa sinua. Oli se sitten kaupassa, elokuvateatterissa tai kun istut pöydän ääressä syömässä aamupalaa. Se pistävä tunne kehossasi tuntuu ahdistavalta ja epämukavalta.. mutta sitten kun et enää tunne tuijotusta, olosi helpottuu. Kuitenkin, se jokin on aina tuolla  jossain (vaikkapa ikkunasi takana) katselemassa suoraan sinua kohti, vaikka et enää tuntisikaan sitä. Käyt kaupassa, se on hyllyn välissä seuraamassa jokaista liikettäsi. Istut sovalla illalla kun verhosi on hieman raollaan? Sen punaiset silmät porautuvat suoraan selkääsi pikkuriikkisestä raosta. Kannattaa siis sulkea visusti verhot vaikkapa kun alat illalla nukkumaan. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Tiedätkö miksi? Koska se keksii aina keinon miten päästä tarkkailemaan sinua ja jokaista liikettäsi. Mistä sinä tietäisit, olisiko sen punaiset silmät tälläkin hetkellä tuijottamassa suoraan sinuun? Et vain ole tietoinen asiasta…

 

Soittorasia

 

Pieni, punainen soittorasia hopeisilla koristuksilla. Täydellinen löytö kirpputorilta, joka maksoi vain neljä euroa! Olin todella innoissani löydöstä. Tosin minulla oli vähän painostava tunne rinnassa, kun katseellani kohtasin soittorasian pehmolelun takaa ylähyllyltä. En kuitenkaan miettinyt asiaa sen kummemmin, koska takana oli muutenkin vähän omituinen päivä.. menin maksamaan ostokseni, ja lähdin kirpputorilta. Outo tunne hiipi kehooni kävellessäni kotiin päin. Oli syksy, viileä ja hämärä tiistai-ilta. Siksi pistin tunteen väsymyksen ja vainoharhaisuuden piikkiin. Kun vihdoin pääsin kotiin, laitoin soittorasian makuuhuoneen pöydälleni. Menin sen jälkeen suihkuun. Kuitenkin kun peseydyin kaikessa rauhassa, se sama selkäpiitä karmiva tunne palasi hiljalleen kehooni. Avasin silmäni nopeasti ja näin suihkuverhoni raosta kurkistavan pään. Se oli naisen pää? Jolla oli pitkät tummat hiukset takertuneena märkään ihoon. Sillä oli virne naamallansa, isot silmät ja leveä suu josta paljastui terävä hammasrivi. Näky oli kamala enkä varmasti saisi sitä koskaan pois mielestäni. Olin paniikissa ja kun olin lähtemässä suihkusta, pää katosi. Avasin verhon kunnolla ja ketään ei ollut missään. Mietin mitä oli juuri tapahtunut ja että kuvittelinko kaiken, vaikka tiesin varsin hyvin mitä olin juuri nähnyt. Peseydyin nopeasti, puin ja kävelin kohti makuuhuonettani. Menin katsomaan soittorasiaani ja mitään kummallista siinä ei päällepäin näkynyt, kunnes löysin pienestä raosta muistilapun palan. Siihen oli kirjoitettu outo lause, josta en tajunnut mitään. Ajatuksissani lausuin sanat ääneen, ja kun tajusin mitä olin tehnyt olin peloissani. Tapahtumat, lappu ja soittorasia eivät voineet olla sattumaa. Olin varma että soittorasiaan olisi liitetty jokin kirous. Lapun sanoista minulla ei kuitenkaan ollut tietoa. Yritin googlettaa lausetta mutta en löytänyt hakutuloksia. Olin todella väsynyt enkä pystynyt ajattelemaan järkevästi, joten päätin ottaa unilääkkeen ja mennä nukkumaan. Ja ei, en todellakaan jäänyt kotiini yöksi, vaan menin parin minuutin kävelymatkan päässä asuvan kaverini luokse. Nukuin onneksi sikeästi, mutta kun aamulla heräsin aloin muistella uniani. En yleensä muista niitä, mutta tänä aamuna muistin melkein jokaisen. Uneni mitä näin olivat sairaimpia ja oudoimpia, joita olin koskaan nähnyt.. Mikään ei käynyt niissä järkeen, mutta muistan selkeästi yhden pienen yksityiskohdan jokaisesta unestani. Jonkun nurkan tai esineen takaa kurkisti joka kerta se sama, hirveä pää. Hiukset roikkuivat vapaana ja virnistys kasvoi joka kerta kun kohtasin sen katseellani pimeydestä. Lähdin melkeinpä heti herättyäni kotia kohti, ja kun pääsin huoneeseeni nappasin rasian (joka onneksi oli samassa kohdassa mihin sen viimeksi jätin, eli makuuhuoneeni pöydällä.) mukaani ja lähdin ulos. Viima kulki syksyisessä ilmassa lävitseni. Kävelin jonkun aikaa, ja kun löysin sopivan paikan joka oli tarpeeksi kaukana kotoani, kaivoin pienen kuopan maahan ja laitoin soittorasian sinne. Ripottelin myös vähän suolaa rasian päälle varmuudeksi. Pari päivää tapahtumien jälkeen oloni oli jo paljon parempi, eikä mitään kummallista enää onneksi tapahtunut, paria juttua lukuunottamatta.. Ensiksi, se tunne, että jokin tuijottaisi, ei ikinä lähtenyt. Toiseksi, saatoin joskus nähdä pään kurkistamassa oven raosta öisin. Lähdin paikkaan johon hautasin rasian, ja poltin sen, toivoen että loputkin oudot asiat loppuisivat. Olento katosi ja samoiten tuijotus.

1 vuosi myöhemmin; 

Tänään sattui kummallinen juttu! Löysin ulko-oveni takaa pienen punaisen soittorasian kauniilla hopeisilla koristuksilla…

Metsän olento

Olen juuri muuttanut pieneen omakotitaloon perheeni kanssa, noin pari päivää sitten. Talomme sijaitsee metsän reunalla rauhallisella paikalla. Olen 16 vuotias, joten tietenkin minun piti saada toiseksi suurin makuuhuone talostamme. Huoneessani on iso ikkuna, ja siitä näkee suoraan metsään. Tykkään näkymästä paljon, koska se on kaunis, rauhallinen ja siellä on paljon ihania puita ja kasveja. En ole vielä harmikseni ehtinyt kuitenkaan käydä metsässä tutkimassa paikkoja, mutta ajattelin mennä sinne tänä iltana. Olen purkanut jo melkein kaikki tavarani, joten minulla olisi tänään hyvin aikaa illasta. Ajattelin pitää nyt päiväkirjaa elämästäni, kuten olen tähänkin asti sitä aina kirjoitellut. 

7.8.2022 | keskiviikko

Olen tänään menossa illasta siihen metsään pienelle kävelylle, kuten olin itselleni luvannut. Tänään on täydellinen ilma ja minulla olisi aikaakin reilusti. Tosin pystyisin lähtemään vasta seitsemän maissa, mutta ei se minua niinkään haitannut. Nyt minun pitää kuitenkin tehdä pari juttua, mutta otan tämän mukaan jotta pystyisin kirjaamaan ylös, jos jotain jännittävää taphtuisi. 

Aikaa kului ja pian oli jo ilta.

Nyt pääsen vihdoinkin lähtemään metsään! Olen odottanut tätä koko päivän. Tarvitsen rauhaa ja hetken aikaa olla ihan itsekseni, joten mikä olisi parempi paikka kuin mennä metsään tutkimaan paikkoja? Otan mukaani taskulampun, päiväkirjani, kynän, puhelimen ja vesipullon. Laitoin pitkät hiukseni poninhännälle, takin päälleni ja myös vedenkestävät lenkkarit jalkaani. 

Alan saapua metsän aukiolle, ja kävelen rauhallisin askelein kohti pientä polkua. Metsän puut ovat niin tiheässä, että en varmaan näe kirjoittaa, mutta yritän silti. Haluan kirjata kaiken mitä tunnen ja näen heti, että en unohda mitään jos jotain sattuu.

8.8.2022 | torstai

Alan kävellä metsäpolkua joka lähtee aukiolta. Metsä on pelottavan hiljainen. Tai siis, tulin tänne rauhallisuuden takia, mutta täältä ei kuulu mitään. Siis yhtään mitään. 

Olisi luullut että puut kahisevat ja linnut lentelisivät puihin, plus muiden eläinten äänet, mutta on aivan hiiren hiljaista. No, jatkan kuitenkin matkaani ja saavun pienelle aukiolle, jossa on.. hautakiviä? Taisiis sellaisia pieniä puisia ristejä? Niitä on vain muutama. Alan kuitenkin uteliaisuudestani tutkimaan pieniä ristejä joissa lukee eläinten nimiä. Ainakin luulen että ne ovat eläinten hautoja, koska haudat on pieniä ja useissa risteissä on tassunjälkiä ja sen sellaista. Yhdessä lukee esimerkiksi näin: Lila | 2017-2018. Olet aina muistoissamme. 

No, en jaksa nyt alkaa miettimään kummemmin asiaa, joten jatkan matkaani. Kävelen syvemmälle metsään, pysähdyn ja juon vähän vettä. Katson myös puhelintani, ja kello on jo melkein 8. Jostain syystä minuun iskee todella piinaava tunne. Jähmetyn paikalleni, ja tuijotan suoraan eteeni. On aika hämärää ja metsää on paljon, mutta voin vannoa että kuulin jotain. Se oli outo karjahdus. Säikähdin aikalailla myös siksi, koska en ollut kuullut melkeinpä mitään ääniä siihen mennessä. Katselen ympärilleni mutta en näe mitään. Mietin olinko vain kuullut harhoja, koska yksin pimeässä metsässä voi helposti tulla vainoharhaiseksi. Lähden kävelemään takaisin päin, ja kauhukseni huomaan että jokainen haudassa oleva risti on revitty irti. Pakokauhu valtaa kehoni, ja alan juoksemaan 

kotiin. Juoksin niin lujaa kuin pääsin. Olin melkein kotona, kun näin silmäkulmassani jonkin menevän nopeasti puun takaa. Se ei huomannut minua, mutta minä näin kun se juoksi metsään. En muista kovin tarkkaan, mutta se oli harmahtava? Todella pitkät raajat omaava karvaton olento. Kuola valui sen suusta kuin raivotautisella koiralla.. 

Menin sisälle. ketään ei ollut kotona.. Huomasin kuitenkin lapun keittiönpöydällä, jossa luki: Pikkuveljesi on karannut kotoa johonkin. Lähdimme etsimään häntä, en tiedä milloin tulemme takaisin.

Olin ihmeissäni. Mihin hän oli mennyt? Hänhän on vasta 5 vuotias.. 

En jaksa miettiä asioita ja olen ihan poikki. Menen kohta nukkumaan toivoen että vanhempani palaisivat Milon kanssa kotiin vähän ajan päästä. Oli aamu, kello noin 7 kun äitini ja isäni tulivat kotiin. Miloa ei näkynyt. Kysyin mitä oli tapahtunut, ja he sanoivat, että täytyy soittaa poliisille. Milosta ei näy jälkeäkään. Purskahdin itkuun ja äitini tuli halaamaan minua. He lähtivät vähän ajan päästä poliisiasemalle. En halunnut lähteä mukaan. Sinne oli muutenkin aika pitkä matka, ja minun täytyy käydä etsimässä häntä metsästä, sillä tiedän että vanhempani eivät sinne menneet. Kaikki on aivan normaalisti, kunnes saavun vähän pidemmälle mitä menin viimeksi. Polun vieressä pienessä lammessa on Milon ruumis. Aivan riekaleina, pieni nalle pehmolelu tapetun veljeni vieressä. Hänen hampaansa ovat irti, silmä puhki, ja vatsassa oli niin iso viilto, että sisäelimet valuivat ulos.. Lähteen vesi on verestä punainen. Yhtäkkiä näen haavassa jotain. Siinä näkyy järkyttävän kokoinen kynsi. Se ei voinut olla minkään eläimen. Tiesin heti mikä oli tappanut veljeni. Käännyn ympäri, ja näen sen. Metrin päässä minusta on se sama kammottavan näköinen olio. Se tuijottaa minua silmiin ja sitten se kävi salamannopeasti kimppuuni. Yritän rimpuilla mutta sen ote on liian tiukka. Se avaa suunsa ja paljastaa mädäntyneet piikikkäät hampaansa ja verta valuvan suunsa. Sen kynnet uppoavat hitaasti lihaani tekien ällöttävän rasahduksen.. Huudan. Se tunkee luisen kätensä vatsaani ja repii sieltä verisen suolenpätkän. Tunnen kun se syö reidestäni lihaa samalla kun makaan veljeni vieressä lammessa. Kyynel vierähtää silmäkulmastani. Kaikki pimenee kun olento alkaa sohia veitsenterävillä kynsillänsä vatsani sisäelimiä.. 

Sisarukset Nina ja Milo ovat kadonneet. Kenelläkään ei ole havaintoa mihin he olisivat voineet mennä. Perheen äiti kertoo Ninan jääneen kotiin kun vanhemmat olivat menossa poliisiasemalle. Sisaruksista ei ole

jälkeäkään vaikka metsäkin on tutkittu melkeinpä 20 hengen voimin….